Kahden miekan tanssi

Ihanaa ja valoisaa maaliskuun alkua!

Onpa ollut taasen työ ja elämä harrasteiden tiellä, mutta olenpas vihdoinkin saanut jotakin aikaiseksi. Sain joululahjaksi Wacom-piirtotabletin ja olen vähän leikkinyt sillä. Tällainen kokeilu.


Leikki lipsahti vähän käsistä. Huomasin nakuttelevani tarinoita tämän hahmon ympärille. Huomasin aloittaneeni uuden aluevaltauksen. Jatkokertomusta nimeltä  Kahden miekan tanssi voi lukea tästä.

Eipä muuta tällä kertaa.

Ikolan tarinoita

Olipa kerran Ikola. Olipa kerran auringonkilo ruusupensailla, ajan patinoimilla portailla, kivipolkua kiipeilevillä viherkasveilla ja herukoita notkuvilla marjapensailla. Olipa kerran pysähtynyt aika, viisas hiljaisuus ja meren raikas tuulahdus.

Puolitoista vuotta sitten olin Ihminen, Joka Ei Koskaan Hankkisi Omaa Mökkiä. Suvullamme on sellainen itäisessä Suomessa lähellä Kolin kansallismaisemia. Muutamalla ystävällä on kesäasunto, jonne voi kutsua itsensä kylään. Tilapäisen mielenhäiriön ilmaantuessa mökin voisi tarvittaessa vuokratakin. Miksi siis omistaa työleiri?

Sitten tuli Ikola. Hymyillen vinosti kesän viimeisiä iltoja. Sitä oli Rakastettu, ja niinpä se kai osasi vietellä lempeästi, niin ettei sitä tajunnut ennen kuin oli myöhäistä. Se oli kaipasi uusia tarinoita. Me kaipasimme piilopaikkaa, jonne voisi helposti käpertyä myös lyhyiksi viikonlopuiksi.

Elokuisena viikonloppuna tutustuimme toisiimme, Klaanimme kolme sukupolvea ja Piilopirttimme salaisuuksineen, vehmaine mutta villiintyneine puutarhoineen, luonnontilaisine metsineen.

 

Tiluksien paria sataa istutusta kehystää harmaa seiväsaita. Koivu, pihlaja ja vaahtera verhoavat päärakennuksen liian uteliailta katseilta. Koivussa asustaa lintu, joka maksaa vuokransa toimimalla pihatyöläisten työnjohtajana kottikärryn nokassa.

Häikäisevä kukkameri lainehtii Ikolan rinteillä. Ironista, etten tunnista niistä nimeltä kuin muutaman. Pelkästään ruusuja uiskentelee tontilla ainakin kymmenkunnan parvi.

Maakellarin oveen jos kolkuttaisi, voisi kuvitella herra Reppulin avaavan, vaikkei uksi pyöreä olekaan.

Huumaavaa, hurmaavaa, hullaannuttavaa.

Kesäkarkki

Neiti Kesäheinä hyppelehti koko kesän. Mekkosissa se on erityisen mukavaa. Tämän tein itse asiassa viime kesänä Vihreästä vyyhdistä nappaamistani puuvillarullista, mutta nyt tämä kesäkarkki on juuri sopiva. 

Vyötteethän ovat kadonneet viime muutossa, mutta arvoisan lukijan tulee nyt vain luottaa sanaani. Itseraidoittuvaa kierrätyspuuvillaa. Pehmeää kuin poutapilvi. Käytin tähän karkkipussillisen, neljä kerää. Malli muotoutui puikoilla ja toiveissa, että erä riittäisi, ja se riitti sentilleen. 

Tukka taakse ja menoksi!

Aurinkoraitoja

Sain lahjaksi sinisiä lankoja. Ne hautuivat laatikossaan kaksi kuukautta, kunnes löysin Modasta ohjeen, johon ne sopivat. Omista kätköistäni kalastin oranssin puuvillakerän piristykseksi. Tästä kierteestä olisi nyt sitten muotoutumassa peplumi, nykytrendien ehkä ouduksuttavin ilmiö, jota käyttävät kaikki ja johon minun ei pitänyt ikinä koskea. Niin kuin ei tunikaan, legginseihin tai orjasandaaleihinkaan. 

Kannattaa siis pitää mieli avoimena, ja hei:näillä helteillä läpiveto vintissä virkistää kummasti. Saattaa selailla neulelehteään ja todeta raidallisesta peplumipuserosta: kas, tällaista paitaa ei kaapissani olekaan ja se korostaa kuulemma vyötäröäkin, lankamenekkikin tuntuisi täsmäävän, taidanpa tehdä tämän. 

Tekee hyvää neuloa pitkästä aikaa. Käsityöt ja blogi ovat joutuneet telakalle aiottua pidemmäksi aikaa. Nyt on taas aikaa, aurinkoa ja inspiraatiota, jee! 

Matkalla kotiin

Ostimme sitten asunnon. Pikku pihallamme nuori omenapuu taistelee marraskuuta vastaan. Näettekö, siinä tosiaan on omena. Annan itseni luottaa hyvään enteeseen.

Juuri nyt tuntuu siltä, että olen pakkaillut ajatukseni jo muuttolaatikoihin. Ainakin ne ovat yhtä sekaisin kuin lankavarastoni ja kaikki muukin. Piti muuten heittää iso kassillinen vuosikertakeriä menemään. Edellisestä asunnosta oli päässyt pesiytymään koriini inhoja pikku kuoriaisia, jotka olivat viettäneet vuoden mittaisia syntymättömyyspäiviä Hullun Hatuntekijän tyyliin.

Jälleen kerran löysin myös useita kangasjemmoja. Rassukat odottelevat, että joku niitä työstäisi. Olen myös ostanut useita annoksia hassuja nappeja silloin tällöin. On aina hauskaa tavata tuttuja penkoessaan paikkoja.

Lapsoset ovat innoissaan. Heille ei ole kerrottu, kuinka paljon rikkinäistä, kulahtanutta tai unohdettua lelua aiomme karsia. Isäntä lienee suorittanut kaikessa hiljaisuudessa toimenpiteitä aikuistenkin omaisuutta inventoidessaan. Ehkä parempi niin.

Tässä kohtaa pitäisi vielä soida:
Minun onneni kukkii kuin omenapuu...

Anna tie, avaa portti

Mielikki metsän emäntä on Tapion korea vaimo. Hän koristelee metsän kukkasin ja marjoin ja käyskentelee usein tiluksiaan tarkastamassa. Hän on myös, kuten äidit usein, oivallinen parantaja ja tuntee kaikki yrtit ynnä rohdot.

Mielikki pukeutuu mielellään sinisiin helmoihin ja kantaa vyöllään Tapiolan kultaista avainta. Hän on antelias, jos häntä miellyttää ja mielin kielin kannattaakin metsässä kulkea. Jos metsänkulkija sattuu löytämään Mielikin ihmeellisen kauniin huivin koivun oksalta tai sammalmättäältä, tuottaa se hänelle onnea ja omaisuutta. Mielikin nimi juontuu mielusta, joka on tarkoittanut onnea ja osaa. (Tämän katsoin ihan Wikipediasti.)

Vietin jälleen alkusyksyn keskiviikkoillat maalailemassa. Tällä kertaa aiheena oli satu, ja tartuin Mielikkiin. Onhan kaikkien menestyvien miesten takana nainen, heh. Taulun nimi on
 "Anna tie, avaa portti" vanhan runon innoittamana:

Siniviitta, viidan eukko

mieluinen metsän emäntä!

Anna tie, avaa portti

minun metsällä käydessäni.

 

En ole sienestäjiä enkä marjastajia, mutta ehkä tämä työ on minun versioni noista syysretkistä. Tein mentaalivaelluksia sieluni metsiin ja taistelin tuon taustan kanssa. Jujuksi nousi kultainen avain, joka ei kyllä, myönnettäköön, aivan toivotulla tavalla nouse taustasta. Ei tarpeeksi kontrastia. Sen sijaan pidän ainoan kuusen rungosta. Ei olisi uskonut, mitä kerros vaaleanpunaista tekee.

En ole signeerannut työtä. Ehkä maalaus ei ole valmis.

Mielikki metsän emäntä
Sinihelma siivo sisko
Vie vierahasi viidasta,
johdattele joutomailta.

...Paranna samalla maailma.

Koiruuksia kaikille!

 

Tänä sumuisena sunnuntaina kodin käytävällä körötteli vastaan iloinen isäntä rallatellen Piippolan vaaria.  Vaari se hoiteli nyt koiraansa. Loppukesästä lapset ankkuroivat minut nojatuoliin väsäilemään tilaustöinä koiruuksia. Silloin tuli tehtyä myös tällainen bullterrieri Pikkuritarille. Pidän sen ylväästä kuonosta kovasti. Korvat kuuntelevat terhakasti leikin seuraavaa juonenkäännettä, mutta rauhallisena hetkenä koira ehti vähän poseerata.  

 Hauska tuo laikku naamassa.

Neiti Kesäheinän mäyräkoira huomasi kuvaukset ja tassutteli paikalle. Se haluaa olla aina siellä missä tapahtuu.

Neulekoiraohjeet (Muotovaliot. Neulo oma koira) eivät olleet tosiaan aloittelijoille. Mäyriksen kohdalla tajusin, miten vatsakappale piti asemoida. Ilmankos naamakin onnistui mainiosti ja tunnistettavasti. Sitä oli muutenkin hauskin tehdä, koska jalat sulautuivat suoraan vartaloon - ei siis ylimääräistä ompelua!

Mäyriksen nimi on muuten Tassu. Se harrastaa taidekriitikkiä, mutta nyt sillä taisi käydä huono tuuri..

Ei pidä mennä arvostelemaan sellaisia taiteilijoita, joilla on itseä suurempi seuralainen. Puskii!

Nyt ei näytä hyvältä. Minne katosi Piippolan vaari? Missä ovat poliisit? Missä on traktori? Hippibussi? Merirosvolaiva?

Onneksi Murre oli kuulolla ja riensi paikalle sovittelemaan erimielisyyksiä. Murre on koirista vanhin ja viisain, ja näköjään toistaiseksi ainoa kaulapannallinen yksilö.

Ihan kivoja projekteja nämä karvaturrit ovat. Käyttelin niihin milloin nitäkin. Tassu on kauttaaltaan Dropsin alpakkaa. Terrieri, jonka nimi on myös Tassu, on ylijäämävillaa valkoiselta kaudeltani muutaman vuoden takaa. Kirja piti palauttaa aikaa sitten, mutta eihän sitä tiedä, josko vielä eräänä päivänä innostuisi kokeilemaan pystykorvaa tahi mopsia.

Hau hau ja hiiala hiiala hei!